Lääkäri, joka piti kädestäni! Tarina menetyksestä, paranemisesta ja toivosta!
Kun kaikki kaatuu hetkessä, aloitan hauraan polun tuskan ja sitkeyden välillä, jossa odottamaton valo voi sarastaa.
Joskus elämäni kääntyy ympäri sekunnin murto-osassa. Ilon hetki, naurunremakka… sitten kaikki muuttuu. Miten jatkaa eteenpäin, kun kaikki näyttää hajoavan? Tämän universaalin ongelman takana todistan syvästi inhimillisen tarinan, joka on tehty tuskasta, mutta myös odottamattomasta valosta, joka sarastaa siellä, missä sitä vähiten odotin.
Kun kaikki pysähtyy hetkessä
Tämä on ollut kuin mikä tahansa muu päivä. Yksinkertainen hetki, täynnä auringonpaistetta ja huolettomuutta. Lapseni leikki, ja minä katselin häntä hellästi. Sitten, ilman varoitusta, kaikki pysähtyi äkisti.
Näinä hetkinä aika tuntuu pysähtyneen. Mieleni kieltäytyy ymmärtämästä, sydämeni etsii järkeä sieltä, missä sitä ei ole. Tämä koettelemus jättää valtavan tyhjyyden, jota on vaikea kuvailla sanoin.
Hyvin nopeasti päivittäinen rutiinini muuttuu. Esineet, tavat, muistot… kaikki latautuu tietyllä tunteella. Se, mikä oli banaalia, muuttuu arvokkaaksi, lähes epätodelliseksi.
Surun näkymätön paino
Kohdatessani tällaisen koettelemuksen, en ole enää sama. Yritän joskus jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta yksi asia on varma: mikään ei ole enää ennallaan.
Suru ilmenee tuhansilla tavoilla: väsymyksenä, maamerkkien menettämisenä, vaikeutena heijastaa itseäni… Se iskee joskus varoittamatta.
Parisuhteessani tämä on luonut etäisyyden. Kumpikin etenemme omaan tahtiimme, omien tunteidemme kanssa, kunnes emme enää ole yhdessä.
Läsnäolo, joka muuttaa kaiken
Vaikeimpina hetkinä joskus ele riittää tekemään eron: ojennettu käsi, lempeä sana, vilpitön läsnäolo.
Juuri näinä hetkinä ymmärsin ihmisyhteyden voiman. Tästä lääkäristä on tullut maamerkki, ankkuripiste, kun kaikki horjuu.
Hänen tukensa, jopa hienovarainen, kylvi olennaisen siemenen: kestävän toivon.
Rakenna itse uudelleen askel askeleelta
Kokeen jälkeen on aika rakentaa uudelleen. Hitaasti, epäsäännöllisesti, joskus lannistavasti… mutta mahdollista.
Vähitellen palasin rutiineihin: menin ulos hengittämään, puhuin, kun tunsin voimaa. Nämä pienet eleet, jotka on asetettu päätä vasten, antavat minulle mahdollisuuden edetä.
Löydän lohtua myös yksinkertaisista rituaaleista: kirjoittamisesta, puutarhanhoidosta, luomisesta… Näistä hetkistä tulee rauhoittavia kuplia vielä hauraassa arjessa.
Seura ja vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa auttavat minua tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi.
Muuta kipu voimaksi
